Kuten useimmat metallimuusikot, on Marko Annalakin varsin monokromaattinen eli yhtä värisävyä toistava hahmo. Yllä on hiilenmustaa denimiä, ja pitkät hiukset sekä lapiomainen parta taittavat harmaata.
Farkkutakin rintamusta koristava pikkuruinen punainen Levi’s-logo vaikuttaa tässä kokonaisuudessa räikeältä huutomerkiltä, ja t-paidan goottilaisella fontilla kirjoitettu vitivalkoinen teksti viittaa 1980-luvun sveitsiläiseen thrash metal -yhtye Coroneriin.
Mokoma-yhtyeen laulajana ja taitavana tekstinikkarina tunnettu Annala on viime vuosina profiloitunut kirjailijana, joka on julkaissut romaaneja rapsakkaan tahtiin. Esikoinen, vuonna 2017 ilmestynyt autofiktiivinen Värityskirja käsitteli Annalan omaa masennusta. Seuraavana vuonna julkaistu Paasto taas sukelsi uskonnollisen kriisin syövereihin.
Annalan kolmas teos, Kuutio, tarkastelee avioeron tuomaa tuskaa ja isyyttä, jota monimutkaistaa arvaamaton erityislapsi. Samalla kirja kartoittaa keski-ikäisen heteromiehen eksyksissä olevaa mielenmaisemaa.
– Kuution kuningasajatuksena on tarjota lohtua. Toivon, että vanhemmuuden ja isyyden erilaisten roolien kanssa painivat ihmiset kokisivat kirjaa lukiessaan, etteivät he ole ajatustensa kanssa yksin. Tuon julki universaaleja tuntoja, joista ei kuitenkaan välttämättä uskalleta puhua ääneen, Annala toteaa.
Isyys on ollut kivaa aikaa
Marko Annalalla ja hänen puolisollaan, thainyrkkeilijä Inga Maggalla on 12- ja 10-vuotiaat lapset, joten isyyden valitseminen romaanin kantavaksi teemaksi ei ole Annalan kohdalla ollut mikään outo valinta – ja kuten kirjassakin, siinä on ollut erilaisia vaiheita.
– Summa summarum: isyys on kuitenkin ollut kivaa aikaa, ja nyt se on erittäin kivaa aikaa. Ja mitä enemmän lapsista alkaa tulla esille omaa identiteettiä, sitä paremmaksi tämä muuttuu.
Annala oli aiemmin pohtinut adoptiolapsen hankkimista ja kokenut, että sekin riittäisi isyyden toteuttamiseksi. Mieli kuitenkin muuttui, kun hän kohtasi Maggan.
– Minulle tuli palava halu nähdä, mitä meidän yhteiset geenimme oikein saavat aikaan – se oli jännä, primitiivinen tunne. Tällainen tunne saattaisi tosin johtaa koko elämän mittaiseen kriisiin, jos omia lapsia ei jostain syystä pystyisikään hankkimaan. Tässä mielessä olen ollut onnekas.
Vaikka Annala ja Magga ovat molemmat julkisuuden henkilöitä, he ovat pitäneet lapsensa visusti taka-alalla esimerkiksi sosiaalisen median kanavistaan ja taanneet näille anonymiteetin. Annala on tulkinnut, että kyse on ollut myös lasten omasta toiveesta.
– He eivät ole olleet kauhean kiinnostuneita sen paremmin julkisuudesta kuin tekemisistäni, eivätkä he esimerkiksi kuuntele Mokomaa tai lue kirjojani, vaikka ovat jo tuon ikäisiä. Tuskin he nauttisivat siitä, että iskä riepottelisi heidän asioitaan estottomasti tuolla julkisuudessa.
Annaloiden kodista on muodostunut lähialueen lasten kokoontumispaikka, eikä ole tavatonta, että siellä on koulun jälkeen kymmenkuntakin esiteiniä välipalalla. Annala uumoilee, että suosion syynä ovat perheen kolme kissaa – tai mahdollisesti hän itse.
– Koska teen lähinnä viikonlopputöitä, olen usein päivisin kotona. Ehkä lapset tykkäävät tulla paikkaan, jossa on joku aikuinen, ja ehkä he saavat siitä tiedostamattaan turvallisuuden tunnetta. Myöhemmin he saattavat muistella, että siellä se tyyppi vaan lojui sohvalla ja näppäili kitaraa, Annala naureskelee.
Kuutiossa käsitellään myös sitä, kuinka isyyden ja siinä samassa miehen rooli on sukupolvien myötä muuttunut varsin erilaiseksi. Marko Annala on esimerkiksi toteuttanut isyyttään täysin eri tavalla kuin oma isänsä.
– Nyt papan roolissaan oma isäni on ollut kaiken kaikkiaan mahtava. Hän on leppoisa ja muuttunut pehmommaksi, mutta meillä on ollut aiemmin hyvin myrskyisä suhde. Ongelmia oli etenkin silloin, kun olin murrosikäinen ja nuori aikuinen.
Annalan mukaan isällä oli epärealistisia pelkoja poikansa muusikkouden suhteen, Annala itse taas provosoi ja heitti useassa tilanteessa lisää löylyä kiukaalle.
– Oltiin molemmat vähän hölmöjä, mutta ollaan siitä kyllä kasvettu. Toivottavasti ne asiat, joita oman isän kanssa on tullut tehtyä, eivät toistuisi omien lasteni kanssa.
Hankkiako lapsia vai ei?
Kuutio ponkaisee liikkeelle varsin vauhdikkaalla ja detaljirikkaalla synnytyskuvauksella. Marko Annala itse muistelee edelleen kauhunsekaisin tuntein esikoisensa syntymää, joka ei ollut helpoimmasta päästä.
– Kyllä se oli aivan kauheaa hommaa – se oma avuttomuus siinä tilanteessa kun tajusi, että paikalla oli kolme lääkäriä, eikä kaikki ollut mennyt kuten olisi pitänyt mennä. Tällaisessa tilanteessa nainen kuvastuu käsittämätöntä voimaa uhkuvana sankarina, joka pullautti meille lapsen. Oma osuutenihan oli hoidettu jo yhdeksän kuukautta aiemmin.
Annalan mukaan lisääntyminen ja lasten hankkiminen ei ole ihmisen ensisijainen tarkoitus, mutta se jäsentää tämän syvempää ymmärrystä itsestään.
– Koen, että lasteni syntymän jälkeen olemassaoloni tarkoitus on kirkastunut. Myöhemmin ihmisen on kuitenkin pystyttävä todentamaan itselleen perimmäinen syy olla olemassa riippumatta siitä, onko hänellä lapsia vai ei. Enkä missään nimessä väheksy henkilöitä, jotka päättävät tarkoituksellisesti jäädä lapsettomiksi, koska ihminen voi elinikänsä aikana tuottaa niin paljon kaikkea arvokasta.
Annala viittaa myös omaan työhönsä, jolla on ollut merkitystä lukuisille ihmisille ympäri maailmaa.
– Päällisin puolin tämä tietenkin vaikuttaa ihan naurettavalta: viittäkymppiä lähestyvä mies laulaa hevibändissä – tämähän on jo lauseena ihan haperoa. Tuttavapiiristäni esimerkiksi löytyy lääkäreitä, jotka työskentelevät kriisialueilla, kun taas minä tässä pyörin oman napani ympärillä. Mutta jos tällä on jokin arvo kuulijalle tai lukijalle, niin sitten! Olisi toivottavaa, että kun joka päivä kuluttaa ja hengittelee vähäisiä happivarojamme, tekisi sitä jostakin pätevästä syystä.
Pari vuotta sitten mediassa oli trendikästä olla vauva- ja lapsivastainen. Muun muassa Ylen uutisissa kerrottiin, että suurin ekoteko olisi olla tekemättä lapsia, eikä lopettaa vaikkapa lentomatkustamista tai siirtyä kasvissyöntiin.
– Rakastavana ja isän roolistaan pitävänä ihmisenä tällainen syyllistäminen tietenkin tuntui pahalta. Varmaan samalta tuntuisi, jos menisi tölväisemään jollekin lapsettomalle pariskunnalle, että miksette ole hankkineet lapsia.
Annalan mielestä on huvittavaa, että viime aikoina ääni on muuttunut kellossa täysin päinvastaiseksi.
– Olen jopa onnitellut bändin jätkiä siitä, että meillä kaikilla on yli 1,3 lasta. Olen aina ajatellut, että lisääntyminen on sen verran simppeli asia, ettei sitä voisi muuttaa mikään, mutta esimerkiksi Japani todistaa toista suuntaa. Siellä kokonainen sukupolvi ei koe lisääntymistä mitenkään tarpeellisena asiana.
Yhtenäiskulttuurilla oli puolensa
Marko Annala on useassa yhteydessä todennut elävänsä itselleen passelia ajanjaksoa, koska hän kuuluu speed ja thrash metallin sanansaattajiin. Genren kaikki oleelliset albumit, kuten Metallican Master of Puppets, Kreatorin Pleasure to Kill ja Megadethin Peace Sells...but Who’s Buying? julkaistiin vuonna 1986, jolloin Annala vietti kukkeaa nuoruuttaan.
Nyt muutama aikakauttamme voimakkaasti määrittävä asia on kuitenkin alkanut tökkimään. Sellaisiin kuuluu esimerkiksi äärimmäisyyksiin viety individualismi.
– Yhtenäiskulttuurin lapsena koen, että monella tapaa ilmenevä pirstaloituminen on vienyt minulta uskoa esimerkiksi taideteoksen arvoon. Koska kaikki on nykyisin pientä ja sirpaloitunutta, voiko enää syntyä Pablo Picasson Guernican kaltaisia avainteoksia, yhteisiä sukupolvikokemuksia?
Välillä Annalasta tuntuu, että jos olisimme edelleen 1980-luvulla, niin “ai kun se oisi ihanaa”.
– Facebookin äärellä surtiin vielä jokin aika sitten yhteisöllisesti David Bowien ja Princen kuolemaa, mutta kolmenkymmenen vuoden kuluttua tällaista ei todennäköisesti enää tapahdu. Joku murehtii ehkä jotakin räppäriä, joku toinen pelisuunnittelijaa, joku kolmas basehyppääjää, mutta massoittain ei yhteisiä asioita enää löydetä.
Annala ymmärtää, että yhtenäiskulttuurin aikakausi oli yksioikoisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan monelle hyvin raskas kokemus, ja että heidän on tällä hetkellä huomattavasti helpompi hengittää.
– Muistan kuitenkin hyvin sen onnellisuuden hetken, kun löysin W.A.S.P.-yhtyeen, eikä yksikään tyttö ymmärtänyt sitä, koska he kuuntelivat Modern Talkingia. Ehkä ihminen kaipaa aina takaisin nuoruutensa maisemiin.
Aikakauttamme leimaava jatkuva ja alati kasvava informaatiotulva on tuonut tullessaan trollaamisen kaltaisia lieveilmiöitä, jotka Annalan mielestä murentavat uskottavuutta joka suunnasta. Ihminen ei enää pysty luottamaan mihinkään tahoon.
– Koronavilkku esimerkiksi aiheutti hirveän mekkalan sosiaalisessa mediassa. Huvittavinta tässä oli se, että ihminen joka käyttää aktiivisesti somea valittaa, että häntä kenties valvotaan koronavilkun kautta. Tällainen on jo itsessään niin paradoksaalista.
Annalan perheessä ei ole televisiota eikä hän esimerkiksi lue ollenkaan iltapäivälehtiä.
– Pyrin suojelemaan itseäni levottomuutta aiheuttavalta käsittämättömältä informaatiovirralta. Meiltä vaaditaan jatkuvasti näkemyksiä erilaisista asioista, vaikkei kaikilla ole tällaiseen kapasiteettia. Monikaan ihminen ei uskalla enää olla nöyrä ja sanoa, etten tiedä tuosta asiasta yhtään mitään.
Musiikillisten aiheiden pyörittelyä
Marko Annalan loikkaus metallimusiikin sanoittajasta kirjailijaksi on ollut varsin vaivaton ja ehkä ilmeinenkin prosessi.
– Juice Leskinen piti lyriikkaa kaunokirjallisuutta suurempana asiana ja totesi, että kaikkihan pystyvät kirjoittamaan kolmesataa sivua, mutta yritäpä kirjoittaa kolme oleellista sanaa. Mitä vähemmällä merkkimäärällä pystyy ison tarinan kertomaan, sitä kovempi tekijä. Tykkään kuitenkin kovasti siitä, että tällä hetkellä käytössäni on kaksi kerronnan muotoa.
Mutta miksi Annala ei ole sijoittanut romaanejaan metallimusiikin maailmaa – tapahtumaympäristöön, jonka hän on jo vuosikymmeniä tuntenut kuin omat taskunsa?
– Olen pitänyt musiikkimaailmaa tähän saakka varsin tylsänä ympäristönä. Joku keikkabussi ei inspiroi minua ollenkaan, koska se on liian lähellä. Olen kylläkin pyöritellyt musiikkiaiheita mielessäni, mutta nekin ovat menneet melko kauas omasta musiikillisesta viitekehyksestäni. Minun ei ehkä kuitenkaan kannata lähteä sijoittamaan tapahtumia Sinuhe egyptiläisen tyyliin muinaiseen Egyptiin.
Palaamme pyramidien juurelta Helsingin Musiikkitalon kahvilaan. Kesken haastattelun paikalle pelmahtaa aina yhtä energinen ja vauhdikas Jone Nikula, joka on menossa juontamaan läheistä tapahtumaa. Nikulalla on selkeä mielipide Marko Annalasta:
– Hän on yksi valtakunnan – saatana – niinkuin hienoimpia ja fiksuimpia miehiä!
Lisää Marko Annalasta oheisessa jutussa.