Jonas Gardell on vedossa. Hän istuu helsinkiläisessä kustantamossa ja antaa päivän seitsemättä haastattelua. Gardell matkii äitiään, viittoo, innostuu, esittelee instagram-tiliään – hassuja kuvia Helsingistä – ja puhkeaa lopuksi lauluun.
Suomessa mies on tuoreen kirjansa vuoksi. Se keskittyy Gardellin äitiin, johon tällä oli erityinen suhde. Kun Jonas syntyi, äiti meinasi kuolla. Äidin umpisuoli oli puhjennut ja aiheuttanut vatsakalvon tulehduksen.
– Kun synnyin, minut asetettiin äidin rinnalle, äiti katsoi minua silmiin – muistan sen, olinhan paikalla – ja ajatteli: “tämä poloinen rääpäle ei selviä ilman minua”. Niinpä äiti päätti, että minun vuokseni hänen on jäätävä henkiin. Siinä hetkessä solmittiin ehdottoman rakkauden liitto, Gardell kuvailee.
Tästä liitosta syntyi kirja Ehdottoman rakkauden muistolle. Syyskuun alussa suomeksi julkaistun teoksen on kääntänyt Otto Lappalainen.
Äiti oli lojaali ja julma
Gardellin äiti oli psykologi. Parasta hänessä oli ehdoton lojaalius lapsia kohtaan. Gardell kertoo, miten hän pienenä sepitti tarinan, ettei hän voi tulla kouluun, koska hänen nenänsä leikataan.
– Opettaja soitti äidille ja kysyi, pitääkö tämä paikkansa. Äiti ajatteli, että koulussa ei valehdella ja tästä puhutaan vielä Jonaksen kanssa, mutta vastasi opettajalle välittömästi: “Oi, anteeksi, unohdin soittaa siitä. Jonaksen nenä tosiaan leikataan huomenna, eikä hän voi tulla kouluun.”
Pari päivää puhelun jälkeen Gardell marssi luokkaan laastari nenässään.
Ingegärd Rasmussen ei kuitenkaan ollut pyhimys. Heikkous ei ollut perheessä sallittua. Jos käsi murtui, särkylääkkeitä ei saanut käyttää, eikä apua ottaa vastaan. Oli pakko salata, valehdella ja tukahduttaa.
– Minut raiskattiin lapsena. Päivä sen jälkeen äiti lähetti minut takaisin kouluun ja sanoi, että tästä ei saa kertoa kenellekään. Tästä ei enää koskaan puhuta. Eikä asiaa sen jälkeen ikinä mainittu. Se oli anteeksiantamatonta ja käsittämättömän julmaa.
Isäänsä Gardell kuvaa poissaolevaksi. Isä oli sosiaalipsykologian professori, Bertil Gardell, joka teki uraa ja jätti sittemmin perheensä.
“Ainoa toiveeni on, että sinä kuolet”
Gardellin äidillä diagnosoitiin alzheimer 1990-luvulla. Hän vajosi yhä syvemmälle dementiaan seuraavat 14 vuotta. Erään kerran äiti karkasi Helsingborgiin ja kirjautui hotelliin.
– Löysimme hänet kahden päivän päästä. Hän kulki käytävillä muovinen avainkortti kädessä. Hän ei ymmärtänyt, mikä se oli. Hän yritti päästä huoneisiin, mutta kaikki ovet olivat lukossa.
Siinä vaiheessa dementia oli jo pitkällä ja Gardell ihmettelee, miten äiti oli onnistunut ostamaan junalipun ja pääsemään perille.
– Taitavasti toimittu. Pisteet siitä. Ja sitten hän jäi jumiin hotelliin, eikä henkilökunta auttanut häntä.
Sairauden aikana vaikeinta oli tehdä vastoin äidin tahtoa: kertoa, että tämä ei voinut enää asua kotona, koska oli pakko löytää joku keino, jolla elämä saadaan järjestymään.
– “Hyi, millaisia lapsia minulla on”, äiti sanoi. Ei ole hauskaa kuulla olevansa maailman huonoin ja ilkein lapsi, kun haluaa vain, että äiti syö ja peseytyy.
Lohdullista oli, että äiti unohti nopeasti. Hän saattoi sanoa pahasti ja 10 minuutin kuluttua soittaa iloisena: “Heippa hei! Miten voit?” Gardell ihmetteli, eikö äiti enää vihannutkaan häntä, johon äiti tokaisi: “Mitä sinä höpiset?”
Viimeisen 14 vuotensa aikana Ingegärd teki moneen otteeseen kuolemaa. Gardell uskoo, että äiti palasi kerta toisensa jälkeen elämään samasta syystä kuin Jonaksen syntymän hetkellä: koska se pieni rääpäle ei pärjäisi ilman äitiä.
Sitten tuli vuosi 2010 ja Jonas Gardellin syntymäpäivä. Ingegärd painoi enää 32 kiloa. Lääkärit soittivat jälleen saman puhelun. Loppu on lähellä.
– Menin syntymäpäiväaamuna äidin luokse ja sanoin: Äiti, tänään täytän vuosia, enkä ole enää pieni rääpäle. Minä pärjään. Sinun ei tarvitse jäädä tänne minun vuokseni. Ainoa syntymäpäivätoiveeni on, että sinä kuolet. Se olisi päivän ensimmäinen lahja. Äiti kuunteli ja päätti. Okei. Ja sitten hän kuoli.
Kun äiti pohjoisnavalle pyöräili
Gardell tunnetaan armoitettuna tarinankertojana. Tuoreeseen kirjaansa hän kirjoittaa myös oman kuolemansa. Siksi on pakko kysyä, ovatko kaikki kirjan tapahtumat totta vai fiktiota.
– Idiootti, Gardell matkii äitinsä tapaa tuhahtaa hölmöille kysymyksille.
– Kaikki kirjassa on totta. Puhun aina totta. On vain päätettävä uskoa minua.
Kirjassa on tarinoita, legendoja taivaaseen kipuavista esi-isistä, joita Gardellin perheessä on aina kerrottu täytenä totena.
Gardell uskoo, että jokaisella ihmisellä on oikeus omiin tarinoihinsa ja muistoihinsa. Kun hänen äitinsä istui dementoituneena pimeässä, haisi pahalta, ei ollut käynyt puoleen vuoteen suihkussa, eikä vaihtanut vaatteita, Gardell kysyi tältä, mitä tämä oli päivän aikana puuhaillut.
– Äiti vastasi iloisena: “Pyöräilin pohjoisnavalle.” Olisiko minun pitänyt sanoa hänelle, että “et varmasti pyöräillyt. Koeta nyt pysyä totuudessa”. On hienoa, että minulla on äiti, joka on käynyt pohjoisnavalla. Minä en ole. Tuskin sinäkään.
Gardellin mielestä on mielikuvituksetonta ajatella, että vain ne asiat voivat olla totta, jotka me rajalliset ihmiset kykenemme havaitsemaan.
– Mehän tiedämme, että koirat juoksevat sellaisen äänen perään, jota me ihmiset emme voi kuulla. On outoa ajatella, että totta on vain se, minkä me pystymme näkemään tai kuulemaan.
Kirjailija kertoo, että äidin kuoltua lapsia kehotettiin muistamaan äiti sellaisena kuin tämä oli ennen sairautta.
– Olisiko ne 14 dementiavuotta pitänyt pyyhkiä pois? Myös se hullu täti, se pahalta haiseva akka oli tuntemisen ja rakastamisen arvoinen nainen. Minä haluan muistaa sen äidin, joka pyöräili pohjoisnavalle.
Äitinsä hautajaisissa Gardell kuunteli, miten vieraat kertoivat Ingegärdin lapsuudesta ja urasta. Keskittyivät aikaan ja ihmiseen ennen sairautta.
– Niinpä minä nousin ylös ja sanoin: “Nyt kerron, miten minun äitini johti liittoutuneiden joukkoja Alppien yli ja löysi matkalta Markin, jonka hän toi Ruotsiin sotalapsena.”
Se oli yksi Ingegärdin tarinoista.
Vanhempien tehtävä on päästää irti
Jonas Gardellilla ja Mark Levengoodilla on kaksi lasta. Kun lapset olivat pieniä, Gardell päätti jäädä kotiin.
– Ensimmäiset kahdeksan vuotta olin koko ajan lasten kanssa. Se, että jäin kotiin, on yksi niistä asioista, joista olen elämässäni kaikkein kiitollisin.
Gardell kuvailee aikaa samalla kertaa kamalan tylsäksi ja taivaalliseksi. Lapset nyt ovat sellaisia.
– Jos et ole lapsillesi läsnä, ei ole mitään merkitystä sillä, vaikka olisit maailman paras ihminen tai pyhimys. Jos et ole paikalla, et ole paikalla. Olet ihmeellinen jossain muualla, mutta et lastesi elämässä.
Perheen lapset ovat nyt teini-ikäisiä. Vanhin täyttää vuoden kuluttua 18. Teinit eivät juurikaan ole kotona paitsi päivällisellä, koska Gardell niin määrää. Silloin istutaan ja puhutaan. Ja se on hienoa.
– Kukaan ei saa poistua pöydästä, ennen kuin annan luvan. Jos minä olen laittanut ruokaa kaksi tuntia, minulla on mielestäni oikeus vaatia, että päivällinen kestää pidempään kuin 10 minuuttia.
Gardell tiedostaa, että vanhempien tehtävä on päästää irti. Ja sitä hän nyt opettelee. Pitää uskoa, että lapset pärjäävät.
– Olen ihmisenä melko yksinäinen. Minulla ei ole kovin paljon ystäviä, mutta en saa sälyttää sitä lapsilleni. En saa syyllistää heitä siitä, että heidän on nyt oltava kotona, koska isä on yksinäinen. Pitää päästää irti.
“Paskat kuolemalle, tämä on jo liikaa”
55-vuotias Gardell kertoo viime aikoina ajatelleensa paljon kuolemaa ja sen jälkeistä elämää. Baptisti-perheessä kasvaneena kuolema on Gardellille vain siirtymävaihe, sama kuin kutsuttaisiin kotiin.
– Minun ikäisteni homoseksuaalimiesten sukupolvi sai tottua siihen, että kuolema saattoi tulla 20-vuotiaana juuri, kun piti alkaa elää. Moni ystävä kuoli aidsiin.
Tätä aihetta Gardell käsitteli Suomessakin nähdyssä tv-sarjaksi tehdyssä romaanitrilogiassa Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin.
Gardell kertoo, että viime vuosina moni läheinen ystävä on kuollut liian aikaisin. Yhden ja saman viikon aikana ystävä teki itsemurhan ja Mark Levengoodin käly kuoli syöpään. Gardell sisuuntui ja kirjoitti viikatemiehelle laulun.
– Ajattelin, että paskat kuolemalle. Tämä on jo liikaa. Laitoin laulun nimeksi Leva lite till. Se kertoo siitä, että viesti on mennyt perille: Me kaikki kuolemme, mutta haluaisin silti vielä elää vähäsen. Tulen sitten, kun sen aika on, mutta saisinko vielä jäädä?
Katso myös:
Jonas Gardellin kirjoittama minisarja Päivät joina kukat kukkivat on nähtävissä Yle Areenassa.
