Minulla on ystävä, jota puoliksi leikilläni kutsun valmentajakseni. Tämän vuoden alusta asti hän on tsempannut minua kuntosaliharrastuksessa. Me emme koskaan treenaa yhdessä, mutta saan häneltä konkreettisia neuvoja esimerkiksi harjoitteluohjelman suhteen. Sitäkin tärkeämpää on ollut hänen hienovarainen kannustuksensa.
Jos minusta ei hetkeen kuulu mitään, mies laittaa viestiä, jossa tiedustelee hymiön kera, miten treeni sujuu. Sitten minä raportoin. Koska hän on ystäväni, hän huomaa heti, jos keksin tekosyitä treenitaukoon. Hänelle voin myös sensuroimatta kertoa, jos jokin elämässä mättää niin, että se vaikuttaa harjoitteluun. Hän ymmärtää - ja sen jälkeen potkaisee kuvaannollisesti pepulle, ja muistuttaa, että kuormittavassa tilanteessa kevyt liikunta on vain avuksi.
Ystävä ymmärtää - ja sen jälkeen potkaisee kuvaannollisesti pepulle.
Toinen ystäväni käy samassa kuntokeskuksessa kuin minä. Yhteinen kikkakolmosemme on silloin tällöin sopia etukäteen, että menemme samalla kyydillä tiettyyn jumppaan. Tämä yhteinen sopimuksemme saa meidät liikkeelle, vaikka muuten tekisi mieli jäädä sohvalle. Matkalla vaihdamme kuulumiset, sitten liikumme itsemme hikeen, ja kotimatkalla fiilistelemme euforista oloamme ja toteamme, että onpa hyvä, kun tuli lähdettyä.
Tähän jumppakaveriini itse asiassa tutustuin alun perin toisen liikuntaharrastuksen kautta. Hän oli osa sitä porukkaa, joka joitakin vuosia sitten perusti aikuisten naisten harrastajajääkiekkojoukkueen. Silloin liikunta toi minulle yhdellä kertaa parikymmentä samanhenkistä uutta ystävää.
Yhteinen sopimuksemme saa meidät liikkeelle.
Ja hyviä ystäviä sainkin. Kun aikuiset ihmiset opettelevat yhdessä täysin uutta juttua - esimerkiksi hokkareilla luistelemista - syntyy nopeasti tiivis ryhmähenki. Siitä porukasta tuli ystäväksi naisia, joiden kanssa on sittemmin jaettu ilot ja surut.
Yksi heistä kävi toistuvasti hakemassa minua kotiovelta kävelylle sen jälkeen kun olin menettänyt odottamani lapsen ja keräilin itseäni ja elämääni kasaan.
Samasta lätkäporukasta joukko naisia kantoi kanssani tavarani uuteen kotiini, kun erosin. Se kävi punttitreenistä, mutta oikeasti tavaroitteni ohella he kannattelivat myös minua. Siinä vaiheessa, kun porukalla ruuvailimme uusia huonekalujani kokoon, meitä jo nauratti.
Lenkeillä vaihdetaan kuulumiset, kerrotaan ilot ja surut ja suunnitellaan tulevaisuutta.
Vaikka yksinäisellä reippaalla juoksulenkillä polttaisin enemmän kaloreita, pitää ystävän kanssa räntäsateessa tehty kävely minut paremmassa kunnossa. Niillä kävelyillä vaihdetaan kuulumiset, kerrotaan ilot ja surut ja suunnitellaan tulevaisuutta. Puhuttavaa on niin paljon, että pitkäkin matka tuntuu loppuvan kesken. Kun sellaiselta lenkiltä palaa, maailma on hetken aikaa täydellisessä järjestyksessä.
Ystävä haluaa toiselle hyvää. Siksi liikuntaharrastukseen ja ystävyyteen ei liity minkäänlaista kilpailua, vertailua tai pakkoa. Se on yhteistä iloa ja kannustusta.
Ystävät ovat parhaita personal trainereita. Heidän kanssaan pysyy kunnossa paitsi keho, myös pääkoppa.
Radio Suomen juontaja Maria Jyrkäs aloitti oman vaakakapinansa lähes seitsemän vuotta sitten. Hyvää oloa etsiessä muuttui lopulta lähes koko elämä. Painon suhteen Maria on todella kapinallinen, sillä hän ei ole omistanut vaakaa enää kolmeen vuoteen. Kolumneissaan Maria käy läpi omaa onnistunutta elämänmuutostaan.
