Arto Paasilinna kirjoitti 16-vuotiaana kirjan, mutta asetti tiukan ehdon sen julkaisulle – nyt päivänvalon näkevä teos on mykistävää luettavaa

Arto Paasilinna yllättää vielä kerran: hän teki 16-vuotiaana kirjan, joka julkaistaan nyt, vuosi hänen kuolemansa jälkeen.

Arto Paasilinnalta ilmestyy postuumisti uusi teos.

Syksyn kirjayllätys on Arto Paasilinnan (1942–2018) postuumisti julkaistava Laki vaatii vainajia (WSOY), jonka hän on kirjoittanut 16-vuotiaana. Yli 60 vuotta kirjailijan arkistossa ollut kirja on hykerryttävän hauska ja oivaltava.

Arto Paasilinna löysi näköjään varhain humoristisen kirjoitustyylinsä. Ehkä eniten kirjassa yllättää, miten omaperäisesti Paasilinna on kirjoittanut jo kouluikäisenä. Kyseessä ei ole todellakaan mikään ”teinipojan kyhäelmä”.

Paasilinna ei tiettävästi koskaan tarjonnut esikoiskirjaansa kustantajille. Ehkä hän oli poikasena liian epävarma ottamaan ratkaisevan askeleen. Myöhemmin hänellä taas oli paljon muita tarinoita kerrottavana.

Huonona Paasilinna ei kirjaansa pitänyt, koska se oli huolellisesti säilytetty. Hän myös mainitsi sen olemassaolosta joissakin haastatteluissaan. Kyse ei siis ole mistään kirjoituspöydän laatikosta yllättäen löytyneestä käsikirjoituksesta.

Käsikirjoituksensa Paasilinna näytti ainakin pojalleen Petteri Paasilinnalle. Jostakin syystä hän toivoi julkaisua vasta kuolemansa jälkeen. Noin kymmenen vuotta sitten hän vielä teroitti, että nuoruuden kirjalle pitää sitten olla hyvä kustantaja.

Arto Paasilinna saattoi hyvinkin ajatella: yllätänpä vielä senkin jälkeen, kun minut on kuolleeksi julistettu. Sen hän nyt tosiaan tekeekin.

Laki vaatii vainajia on tekijänsä yhtä aikaa ensimmäinen ja viimeinen romaani.

Kustantajan saamat kirjoituskoneella kirjoitetut liuskat olivat siistit, niissä ei ollut töherryksiä, jotka kielisivät työn keskeneräisyydestä.

– Olin häkeltynyt tarinasta ja ennen kaikkea kielestä: sananvalinnoista, lauserakenteista, rytmistä, kertoo WSOY:n kustantaja Anna-Riikka Carlson.

Carlson luki kirjan ensimmäisen kerran linja-autossa matkalla mökille. Se ei ollut tylsä bussimatka.

Kirjan musta huumori kirkastaa kummasti mielen. Oikein harmitti, että poika oli saanut vain 130 sivua kasaan. Noh, ei makeaa mahan täydeltä.

Paasilinnan esikoisteos on ”yhteiskunnallinen romaani rikollisten kansoittamasta yhteiskunnasta”. Tarina tapahtuu villin lännen pikkukaupungissa. Päähenkilönä on sheriffi, jolla elämä ei mene aina ihan putkeen.

– Kirjassa on samoja piirteitä, kuin Arton muissa romaaneissa: huumoria ja leikittelyä stereotypioilla. Mistä western-maailma oli hänelle näin tuttu, Carlson ihmettelee.

Televisiota perheessä ei tuohon aikaan ollut, joten luultavasti Arto-poika luki villin lännen kirjoja.

Kirjan alussa on ”esipuheen ja johdannon sekoitus”, joka on kirjailijan mukaan sen vuoksi, että ”kaikissa muissakin arvoteoksissa sellainen tapaa olla”.

Arto Paasilinna teki kirjaansa myös kuvituksen. Kirjan liepeessä on piirros, josta Arto kaavaili kirjansa kantta. Hänessä oli myös kuvataiteellista lahjakkuutta.

Carlsonia hämmästytti sekin, miten taitavasti ehjä tarina on pilkottu luvuiksi.

– Olin ilahtunut, riemastunut ja hämmentynyt, Carlson kertoo.

Paasilinna ilmaisee kirjassa jotkin asiat suorastaan nerokkaasti. ”Kärsittyään ankarasta kohmelosta hän varusti itsensä lähtöön”, Paasilinna kuvaa sheriffin aikomusta päätyä itsemurhaan.

Hyvä on myös oivallus, että juuri tapettu henkilö on ”vastatehty vainaja”. Ja monessa kriisitilanteessa voisi lainata Paasilinnan sanoja: ”Köysi hänen kaulallaan kiihotti aivojen toimintaa”.

Sheriffi ei lasiin sylje. Hän juo ja paljon. Paasilinnalla tuskin oli silloin vielä ainakaan laajempaa omakohtaista kokemusta aiheesta, mutta hän hoksasi, että sheriffin elämän saa sotkettua viinan avulla.

Sheriffi myös rakastuu. En paljasta, miten siinä käy. ”Valitettavasti tämä kirja päättyy tähän”, Paasilinna kirjoittaa lopussa.

Sekä kirjan esipuheessa että lopussa tuleva kirjailija tuntuu tietävän, mikä hänestä tulee. Voi tosin olla, että kyse oli enemmän itseironiasta kuin itsevarmuudesta.

Arto Paasilinna oli toimittaja, kunnes 1975 hän jäi vapaaksi kirjailijaksi. Vaikka Paasilinna tunsi sympatiaa toimittajia kohtaan, hän kieltäytyi usein haastatteluista. Hänen puhelinnumeronsakin oli pitkään supersalainen.

Arto Paasilinna teki mitä tahtoi. Hän ei kumarrellut ketään. Hän laittoi herrat ja narrit samalle viivalle. Häntä kiinnosti ihminen, ei kenenkään asema.

Toki Paasilinna oli tietoinen omasta asemastaan painosten kuninkaana. Hänen ei tarvinnut välittää kritiikeistä, koska hänen kirjansa myivät joka tapauksessa.

Arto Paasilinna yllätti vielä haudan takaa. Lokakuussa julkaistaan hänen 16-vuotiaana kirjoittamansa käsikirjoitus.

Paasilinnaa kyllä pänni se, miten aliarvostettua huumori on. Ei tosin hänen kirjamyyntinsä perusteella, mutta merkittäväksi teokseksi humoristista kirjaa ei koskaan nosteta.

Kun Arto Paasilinnaa haastatteli, hän oli aina erittäin kohtelias, sydämellinen – ja jopa hiukan ujo. Juhlissa villiintyessään hän ei ollut ujo. Hänen esikoiskirjansa sheriffikin on ilolientä saatuaan varsin puuhakas.

Paasilinnan omasta öykkäröinnistä kerrottiin lukuisia tarinoita. Hän oli humalassa niin sanotusti tilaa vievä. Hän tosiaan teki, mitä tahtoi, eikä välittänyt olla minkään julkisen roolin vankina.

Kun Paasilinna lähti viihteelle, hän oli saattanut olla pitkään vain kirjansa äärellä. Mutta mitään niin ihmeellistä hän ei ulkomaailmasta löytänyt, että hän olisi alkanut pidempään huvitella. Hän halusi olla ennen kaikkea kirjailija.

Tuotanto on laaja: 35 romaania, joita on käännetty neljällekymmenelle kielelle. Paasilinnan kirjoja on myyty maailmanlaajuisesti kahdeksan miljoonaa kappaletta.

Varsinkin Ranskassa Arto Paasilinna oli tähtikirjailija. Ranskalaiset näkevät hänen kirjoissaan luonnonfilosofisia arvoja ja väkevää alkuvoimaa. Suomessa häntä kutsutaan usein huumorikirjailijaksi.

Paasilinnan kuuluisimpia teoksia ovat muun muassa Jäniksen vuosi ja Hurmaava joukkoitsemurha. Hänen kirjansa ovat taipuneet myös elokuviksi ja näytelmiksi.

Ennen nyt julkaistavaa kirjaa Paasilinnan esikoisteos oli Karhunkaataja Ikä-Alpi (1964), jota on niin vähän liikkeellä, että divarit lyövät siihen korkean hintalapun. Hänen ensimmäinen varsinainen romaaninsa oli Operaatio Finlandia (1972).

Paasilinnan viimeinen romaani Elävänä omissa hautajaisissa julkaistiin 2009. Se oli Artolle muuten huono vuosi: Maaliskuussa hän sai sakkotuomion ajettuaan moottoritiellä kiellettyyn ajosuuntaan. Syyksi on arveltu epileptisten kohtausten aiheuttamaa näkökentän kapenemista. Lokakuussa 2009 hän sai aivoinfarktin ja aivoverenvuodon.

Arto Paasilinna siirrettiin 2010 hoitokotiin, jossa hänen kerrotaan viihtyneen varsin hyvin. On helppo kuvitella, miten sydämellinen ja avulias hän oli potilastovereilleen.

Pitkään odotettiin, että Arto Paasilinna tekisi vielä romaanin. Ilmeisesti hän kirjoittikin hoitokodissa seuraavaa kirjaansa, mutta se ei koskaan valmistunut. Jotakin elämässä jää aina kesken.

Laki vaatii vainajia julkaistaan 10. lokakuuta.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?