SUOMEN KÄSITYÖN MUSEO Amanuenssi Sari Jantunen 2021

sisällys Mikä on kuultokudos.................................................... 3 Kuultokirjonta.............................................................. 4 Kuultokudoksen tekniikka ja materiaalit..................... 9 Varhaisimmat kuultokudokset...................................16 Kuultokudoksen lyhyt suosion kausi..........................26 Kuultokudos-mallit ja niiden suunnittelijat...............31 Maija Kolsi-Mäkelä (1911 - 1982)............................33 Maija-Liisa Forss-Heinonen (1929–2015)...............38 Marja Manninen (1938 - )........................................42 Eva-Irmeli Oksanen (1930 – 2020)..........................46 Ellen Alakanto (1918 – 1971) ..................................49 Lähteet....................................................................... 53 Lehtileikkeet........................................................... 53 Verkkolähteet .........................................................54 Painamattomat lähteet ..........................................55 Kuvat....................................................................... 56 KANNEN KUVA ”Lyhty”-kuultokudos. Suomen käsityön museon esinekokoelma. Kuva: Hannu-Pekka Auraneva. ULKOASU JA TAITTO Anne-Mari Ohra-aho

Mikä on kuultokudos Kuultokudos on kuvioitu sisustustekstiili, jossa jokin tekstiilin osa on toteutettu harvempana tai ohuempana niin, että valo pääsee kuultamaan kankaan lävitse. Jos sekä pohjaan että kuvioihin käytetään yhtä paksua lankaa, muodostuu läpikuultava osuus kuvioiden rajalle, jossa on näkyvissä ohut loimi ja pohjaan kuviolangan ohella kudottava ohut kude. (Suomen käsityön museon arkisto, Helmi Vuorelma Oy:n kokoelma A0374; Silpala 2015, s. 106; Toivonen & Lojander 1981, s. 87.) Kuultokudoksia on pääasiallisesti käytetty kohteissa, joissa valonläpäisevyys on päässyt arvoonsa eli esimerkiksi huoneen jakajina ja ikkunoiden ja ovien kevyinä verhoina. Helmi Vuorelma Oy:n mallistosta löytyy kuitenkin myös kaitaliinoiksi tai pieniksi pöytäliinoiksi tarkoitettuja kuultokudoksia. Kuultokudoksista on tehty myös tauluja pingottamalla niitä kehyksiin niin, että tekstiili kohoaa hieman irti taustalla olevasta seinästä sekä esitelty kookkaina ja vaikuttavina taidetekstiileinä monissa näyttelyissä (A0374, mm. Kansanlehti 30.11.1967). Kuultokudoksella saatetaan tarkoittaa myös Fredrika Wetterhoffin Kotit­eollisuusopettajaopistossa kehitetyllä kuultokirjontatekniikalla toteutettuja sisustustekstiilejä. Kuultokudoksen kuvio on kudottu osittain läpikuultavaksi. Lähikuva ”Lyhty”- kuultokudoksesta (E0345/407). Suomen käsityön museon esinekokoelma. Kuva: Hannu-Pekka Auraneva. 3 K U U LT O K U D O S

Kuultokirjonta Kuultokirjonta poikkeaa tavanomaisesta kuultokudoksesta siten, että siinä pohjakangas on jo valmiiksi kudottua ja kuviot tehdään kehykseen pingotetulle harvalle pohjalle koukulla ketjua kankaan läpi virkaten. Fredrika Wetterhoffin Kotiteollisuusopettajaopistossa kehitetyn työtavan idea on lähtöisin karjalaisesta revinnäiskirjonnasta, ja sitä esiteltiin käsityön ystäville erilaisissa tapahtumissa ja alan lehdissä 1970-luvulla. Wetterhoff-oppilaitoksessa lehtorina toiminut Virpi Mikkola (1939-2021) muisteli kuultokirjontatekniikan syntymistä Wetterhoffin aineiston museointiin liittyvässä julkaisemattomassa haastattelussa 15.8.2016 (Suomen käsityön museon arkisto). Hän kertoi Suomen käsityön museon amanuenssi Kuultokirjonta toteutetaan valmiille verkkopohjalle ketjusilmukoita virkkaamalla. Kuva: Wetterhoff-säätiö. 4 KUULTOKUDOS

Marjo Ahoselle ja Suomen kansallispukukeskuksen kansallispukukonsultti Taina Kankaalle lukeneensa Omin käsin -lehdestä, että Karjalassa on kudottu revinnäiskirjontaan sopivaa kangasta, josta ei enää tarvitse vetää lankoja pois, vaan kangas on sellaisenaan käyttövalmista. Kyseinen lehti on Omin käsin 1/1965, jossa sivuilla 4-8 olevassa Pirkko Asikaisen kirjoittamassa artikkelissa ”Revinnäinen, vanha kansanomainen työtapa”, esitellään tuo ”hurstinranta” eli lakananreunus, jossa pohjakangas on kudottu reunasta tiheäksi, mutta muualta reiälliseksi, harvaksi palttinaksi. Mikkola kertoi edelleen, että Helsingin tuleviin (käsityöalan)messuihin haluttiin saada jotain uutta esiteltävää ja niinpä opettajat alkoivat Mikkolan ehdotuksesta kehitellä kyseisestä kankaasta innostuneena jotain tehtäväksi. Rehtori Tellervo Strömmer alkoi piirtää malleja ja kudonnanopettaja Raija Hämäläinen testata työssä tarvittavan kankaan kutomista. Myös opiskelijat kehittivät tekniikkaa kokeilemalla eteenpäin. Työtapa esiteltiin Helsingissä messuhallissa 1973. Kuultokirjonta oli Wetterhoffin asiakkaiden keskuudessa melko suosittua 1970-1980-luvuilla. Valmiiksi koottuja, suhteellisen pienitöisiä ja edullisia tekemispaketteja onkin Wetterhoff tarjonnut tekijöille vielä 2010-luvullakin. (Kaarlenkaski 15.6.2021; Kotiteollisuus 2/1977, s. 23; Anttila 2009, s. 5.) 5 K U U LT O K U D O S

↑ Fredrika Wetterhoffin kotiteollisuusopiston opiskelijat esittelevät kuultokirjontaa messuilla. Kuva: Wetterhoff-säätiö. → Virpi Mikkola amanuenssi Marjon Ahosen haastateltavana 15.8.2016. Suomen käsityön museon valokuvakokoelma (K1532/0004). 6 K U U LT O K U D O S

Kuultokirjontatyö ”Ruususen linna”, mallin suunnittelija Tellervo Strömmer. Kuva: Wetterhoff-säätiö. 7 K U U LT O K U D O S

Kuultokirjontatyö ”Riekot”, mallin suunnittelija Anja Wirtanen. Kuva: Wetterhoff- säätiö. 8 KUULTOKUDOS

Kujautmletkoankteiuirkdiakoaaklsiet n Kuultokudos on perinteisesti tekniikaltaan pujotustyö. Kuultokudoksen tekeminen on periaatteessa hyvin samanlaista kuin minkä tahansa kuvak­ udoksen tekeminen, mutta lopputuloksessa jokin tekstiilin osa – usein pohja – on kudottu niin ohueksi tai harvaksi, että se on läpikuultava. Muista pujottamalla valmistettavista tekstiileistä, kuten kelimeistä, kiintopujotuksista ja kuvakudoksista, kuultokudos eroaa myös siinä, että kuvioissakin on tiettyä ilmavuutta eikä palttinasidosta edellä mainittujen tapaan kudota ripsimäiseksi vaan loimilanka on osittain näkyvissä (Silpala 1992, s.14). Kuultokudoksen kuviot pujotellaan työhön käsin 1:1 olevan vapaamuotoisen mallin mukaan. Malli piirretään paperille tai kuitukankaalle peilikuvana ja kiinnitetään kangaspuissa loimen alle. Työ kudotaan nurja puoli päälle päin. Työtavan rajoitteena on se, että hienojen viivojen pujottelu kutoessa on vaikeaa. Kapeista loimen suuntaisista kuvio-osista tulee helposti kömpelöitä, ja myös pyöreiden muotojen toteuttaminen näyttää museon kokoelmissa olevien mallitekstiilien perusteella olevan haastavaa. Jos kuviossa on paljon eri värejä ja erillisiä kuvio-osia, on kutominen myös hidasta, sillä kuviokude on pujoteltava erikseen jokaiseen eriväriseen tai erilliseen osaan. (Toivonen & Lojander 1981, s. 87.) 9 K U U LT O K U D O S

Malli kiinnitetään loimeen sen mukaan, mikä on kudonnalle helpoin ja paras suunta. Tämä Kainuun Pirtti Oy:n taulu ”Lampaat” (E1066/042) on kudottu valmiiseen työhön ja kuvaan nähden pystyreunasta toiseen. Kuviokude ei täysin peitä loimilankoja vaan sitoutuu pohjan tapaan palttinaksi. Mallin suunnittelija Kaisu Korhonen. Suomen käsityön museon esinekokoelma. Kuva: Hannu-Pekka Auraneva. 10 K U U LT O K U D O S

Marja Mannisen luonnos kuulto- kudosmalliksi ”Matkamuisto” (P1582/0085). Mallia vastaavassa työpiirustuksessa annetaan tarkat ohjeet kuulto­ kudoksen kutomiseen. Suomen käsi­ työn museon piirustusarkisto, Helmi Vuorelma Oy:n kokoelma. Kuva: Maija Holma. Helmi Vuorelma Oy:ssä 1960-1970-luvuilla suunnittelijana toimineen Marja Mannisen ”Matkamuisto”-nimisen mallin työpiirustuksessa (Suomen käsityön museon piirustusarkisto, Helmi Vuorelma Oy:n kokoelma, P1582/0167) annetaan kuultokudoksen tekijälle selvät työohjeet: ”Jokaisessa kudotaan ensin alku- ja päärmevara ohuella kuteella, joka on valkaisematon rohd. 8. Piirustuksessa oleva keskiviiva asetetaan mallia kiinnitettäessä loimen keskikohdalle. Kutoessa seurattava keskiviivan paikallaan pysymistä ja siirrettävä mallin kiinnitysneuloja riittävän usein työn edistyessä tai malli voi siirtyä vinoon. Kaikissa kuvioissa on värin numero, jolla pujotetaan kuvio. Ohut kude kudotaan aina ensin – pujotus sitten samaan viriöön. Kuviot seuraavat toisiaan, mutta kuvioitten rajalla erivärisiä kuteita ei kierretä toisiinsa, vaan kumpikin väri palaa rajaviivalta takaisin seuraavaa kudetta pujotettaessa. Kuvion jälkeen kudotaan ohutta pohjaa kuten alkuunkin.” 11 K U U LT O K U D O S

Kuultokudoksessa kuviokude voi sitoutua palttinan, kuderipsin tai pomsin tapaan. Toivosen ja Lojanderin (1981, s. 87) mukaan palttina on helpoin, mutta ripsillä ja etenkin pomsilla kuvion saa nousemaan enemmän taustasta, minkä vuoksi värit tulevat esiin voimakkaampina ja puhtaampina. Kuultokudoksen materiaalina on useimmiten käytetty pellavaa: karkeassa langassa harvempi pohjan sidos ja kuviolanka pysyvät hyvin paikallaan. Pellavan ansioista kudonnainen on myös ryhdikäs. Kuvioiden pujotteluun on voitu käyttää erivahvuisten pellavalankojen lisäksi myös puuvilla- ja villa-­ lankoja, yksin- tai moninkertaisina. Karkeisiin kuultokudoksiin on kuvio­ kuteena käytetty myös räsykudetta. (Toivonen & Lojander 1981, s. 87.) Rohkeimmat kuultokudosten tekijät ja taiteilijat ovat valinneet töihinsä myös epäperinteisempiä materiaaleja, kuten esimerkiksi metallilankaa ja -renkaita. Siistin ja taidokkaan kuultokudoksen tekemisen on vaatinut suurta ammatti‑ taitoa ja kärsivällisyyttä. Esimerkiksi malleja Helmi Vuorelma Oy:lle suunnittelut Maija-Liisa Forss-Heinonen on 4. – 13.4.1970 esillä olleesta näyttelystä raportoineen Lahtelainen-lehden (No: 10, 1970) mukaan kertonut tekemisen olleen vaativaa. Forss-Heinonen oli samassa yhteydessä myös kehunut Helmi Vuorelma Oy:n kutojien olleen erittäin taitavia, sillä paksumman rohdinlangan pujottaminen kuvioiksi ohueen loimeen niin, että kudoksen reuna on pysynyt suorana, on hänen kokemuksensa mukaan vaatinut kärsivällisyyttä ja hyvää ammattitaitoa. 12 KUULTOKUDOS

Kenties edellä mainittu selittää sitä, että Helmi Vuorelma Oy:n kutojakirjasta nro 28 (A0374) voi kuultokudoksen suosionkin huippuvuosilta 1968-1972 löytää vain kymmenen kyseistä tekstiiliä valmistanutta työntekijää, vaikka tekijöitä oli tuolloin palkkalistoilla moninkertaisesti, kaikkiaan 89 kutojaa. Eva-Irmeli Oksasen kuultokudoksessa ”Onnekkaat Anjuskat” (E2288/012) on käytetty rohdinpellavan lisäksi silkkikultaa ja metallirenkaita kuvaamaan ”lottovoiton saavuttaneiden yksinkertaisten kansannaisten elämää ympäröivää rikkauden aaltoa”. Suomen käsityön museo, Etelä-Savon ammattiopiston kokoelma. Kuva: Sirpa Intke. (A1481) 13 K U U LT O K U D O S

↑ Oletettavasti Helmi Vuorelma Oy:n kutojille työohjeeksi valmistettu Sissi-verhomallin kuvio. Suomen käsityön museon esinekokoelma (E0345/422a). → Sissin malli (P0374/0569) lankanäytteineen ja väriohjeineen. Suomen käsityön museon piirustusarkisto, Helmi Vuorelma Oy:n piirustuskokoelmassa. 14 K U U LT O K U D O S

Lähikuva Ellen Alakannon teoksesta ”Kärpänen”, jossa ohuena kuteena on käytetty metallilankaa. Kuva: Seinäjoen museoiden valokuva-arkisto, Ellen Alakannon kokoelma, Eeva Korvola. 15 K U U LT O K U D O S

kVuaurlhtoakisuimdomkasett Koska kuultokudos on käytännössä kuvakudoksen alalaji, on tekstiilille melko mahdotonta määritellä tarkkaa syntyhetkeä. Kuten niin usein tekstiilienkin kohdalla ovat ideat kehittyneet ja jalostuneet ajan ja tekijöiden myötä, esiintyen lopulta siinä muodossa, jossa ne lopulta nimeämme joksikin tietyksi olevaksi. Internetin kautta varhaisinta kuultokudosta etsittäessä tuottaa hakusana transparency weave lopulta tulokseksi norjalaisen Frida Hansenin, joka valmisti valoa osittain läpäiseviä kuvakudoksia jo 1900-luvun vaihteessa. Verhoina ja tilanjakajina käytetyissä dekoratiivisissa tekstiileissä oli käytetty omaperäistä kudontatapaa, jonka Hansen myös patentoi jo vuonna 1897. Tässä työtavassa osa loimilangoista peittyy tiiviisiin kuvioihin, joiden välissä loimilangat jäävät vapaaksi ilman sitovaa kuvio- tai pohjakudetta. Samaa tekniikkaa on vuosikymmeniä myöhemmin käyttänyt myös Maija-Liisa Forss-Heinonen esimerkiksi kuultokudoksessa nimeltä Tuppurainen (A0374), jota Etelä-Suomen sanomissa (nro 96, 1970) kuvailtiin yllättävän vaikuttavaksi ja säkkikankaanomaiseksi kudokseksi, joka aitona rakenteena on ehyt ja rauhoittava. 16 KUULTOKUDOS

Frida Hansenin kuultokudosverho ”Sommernatsdrøm” vuodelta 1914. Kuva: Norjan kansallismuseo [Verkkoaineisto]. Saatavissa: https://www.nasjonalmuseet.no/en/ collection/object/OK-1973-0063). 17 K U U LT O K U D O S

Suomessa ensimmäiset kuultokudostyyppiset tekstiilit on Helmi Vuorelma Oy:n Finnish Design Centerissä kesällä 1970 pitämään näyttelyyn liittyvän tiedotteen (A0374) mukaan tehty yrityksen kutomossa jo 1940-luvulla. Samaa kertoi myös Maija-Liisa Forss-Heinonen 7.8.1986 tehdyssä haastattelussa (Suomen käsityön museon arkisto A0364), jossa hän muisteli, että pula-aikana tehtiin kuultokudoksia ohuesta pellavasta hyvin viehättäviä töitä. Tekstiilien suunnittelijana toimi tuolloin Vuorelmalla suunnittelijana ja kutomon johtajana koko työuransa tehnyt Maija Kolsi-Mäkelä. Sotavuosina kärsittiin materiaalipulasta: langat kudottiin pukukankaiksi eikä sisustustekstiilien teko puuvilla- ja villalangoista ollut luvallista. Itsekasvatettua pellavaa oli kuitenkin jonkin verran saatavissa ja niinpä Kolsi-Mäkelän kertoman mukaan Vuorelmallakin kudottiin omalle väelle joskus pellavatäkänä tai ”niin sanottu pujotustyö eli n.k. kuultokudos”. (Kolsi-Mäkelän omakätinen historiikki A0374, s.15; Omin käsin 4/1943, s. 3.) Maija Kolsi-Mäkelän omakätisessä henkilöhistoriassa on maininta varhaisimmista kotimaisista kuultokudoksista. Suomen käsityön museo, Helmi Vuorelma Oy:n arkistokokoelma (A0374, sivu 16). 18 KUULTOKUDOS

Maija Kolsi-Mäkelä mainitsee käsin kirjoittamassaan tekstissä (A0374, s. 16) ensimmäisestä vuonna 1948 järjestämästään yksityisnäyttelystä, jossa esillä oli myös pujotustöitä. Näiden näyttelyä arvioinut kriitikko oli suunnittelijan mukaan lausunut olevan harvemmin nähtyjä ja viehättäviä erikoisesti ilmavuudellaan ja keveydellään. Kolsi-Mäkelä kuittaa kriitikon arvion kirjoittamalla lainauksen perään kommentin: ”ilmavuus = vähän lankaa”. Läpikuultavan sisutustekstiilin syntymisestä voimme siis ”kiittää” sodan ja sen jälkeisten vuosien materiaalista niukkuutta ja tekstiilisuunnittelijoiden ideointikykyä ja taitoa pärjätä tuon ajan oloissa. Suomen käsityön museon kokoelmissa on runsaasti Helmi Vuorelma Oy:n tekstiilejä, luonnoksia ja työpiirustuksia, mutta aivan täyttä varmuutta ei ole, onko museoitavaksi päätynyt juuri näitä varhaisimpia, Kolsi-Mäkelän itsensä sekä edustamansa yrityksen ilmeisesti vasta vuosia myöhemmin kuultokudoksiksi nimeämiä tekstiilejä. Muutama hyvä ehdokas kuitenkin löytyy: Seinävaatteeksi muotonsa perusteella valmistetussa, mahdollisesti Kukkaistyttö-nimisessä työssä (E0345/412) on harvahko, ohuesta pellavasta kudottu palttinasidoksinen pohja, johon kuviot on pujoteltu paksummalla langalla. Samantapainen on myös työ liinaksi tarkoitettu Kukkakimppu (E0345/370). Töissä on samaa tunnelmaa kuin luonnoksessa Kesä (P0374/0330), jonka on ilmeisesti kuitenkin suunnittelija itse merkinnyt kuvakudokseksi. 19 K U U LT O K U D O S

Kesä ja Kukkaistyttö-nimisistä töistä löytyy maininta jo Vuorelman vuosien 1945-1947 Koti- ja ulkokutojat -työkirjasta päivämäärältä 8.9.1945 (A0374, kirja nro 8, s. 37), joten ne olisivat hyvin ehtineet valmistua laitettavaksi esille Kolsi-Mäkelän edellä mainitsemaan näyttelyyn. Töitä ei kuitenkaan ole tässäkään kirjattu kuultokudoksiksi, vaan niiden on kirjoitettu olevan kuvakudoksia tai seinävaatteita. Maija Kolsi-Mäkelän kuvakudosluonnos Kesä (P0374/0330). Suomen käsityön museo, Helmi Vuorelma Oy:n kokoelma. 20 KUULTOKUDOS

Lähikuva Maija Kolsi-Mäkelän suunnittelemasta Kukkavihko-nimisestä työstä (E0345/370). Suomen käsityön museo, Helmi Vuorelma Oy:n kokoelma. 21 K U U LT O K U D O S

Maija Kolsi-Mäkelän suunnittelema, mahdollisesti Kukkaistyttö-niminen tekstiili (E0345/412). Suomen käsityön museo, Helmi Vuorelma Oy:n kokoelma. 22 K U U LT O K U D O S

Tekstiilien tunnistamista kuultokudoksiksi hankaloittaa se, että Helmi Vuorelma Oy:ssä on saatettu vuosien mittaan kutsua yhtä ja samaa mallia vaihtelevasti niin käyttötarkoituksen, tekniikan kuin ulkoisen olemuksenkin mukaisesti. Sama malli saattaa siis kirjallisissa lähteissä esiintyä niin seinävaatteena, pikku­liinana, pujotustyönä kuin kuultokudoksena. Huomattavaa on, että täkänän suhteen tällaista sekaannusta aiheuttavaa monimuotoisuutta ei kutojakirjoissa esiinny. Ensimmäisen kerran nimenomaan pujotustyönä kirjattu tekstiili esiintyy Vuorelman Kotikutojat 1956-1958 -kirjassa (A0374, kirja nro 18, s. 193) vasta syksyllä 1959. Tuolloin ilmeisen monipuolinen ja taitava kotikutoja eli Vuorelman yrityksen tiloissa kutonut Aini Aallonen on valmistanut työn nimeltä Häkilä, joka on kuitenkin myöhemmin (sivulla 240) kirjattu pujotustyön sijaan kaitaliinaksi. Vuorelman työpiirustusten joukossa on Häkilä-niminen pujotustyön malli, joka periaatteessa voisi sopia myös kaitaliinaksi: Leena Kaisa Halmeen suunnitteleman työn koko on 70 x 240 cm ja siinä ohjeistetaan, että kuvion kohdat jäävät pujottamatta. Mallin suunnitteluaikaa ei ole työpiirustukseen kirjattu, mutta se esiintyy Kolsi-Mäkelän pellavatekstiilejä esittelevän artikkelin (Omin käsin 3/1963, s. 11) kuvassa huonetilan jakajana vuonna 1963. Sana kuultokudos puolestaan esiintyy ensimmäisen kerran vasta toukokuussa 1969 (Ulkokutojat 1968-1972, A0374, kirja no 28, s. 104). 23 K U U LT O K U D O S

Se, että samaa mallia on kutsuttu sekä pujotustyöksi että kuultokudokseksi voisi periaatteessa tarkoittaa sitä, että mallia on tehty kuultokudoksen lisäksi myös sellaisena pujotustyönä, jossa mitään osaa ei ole tehty valoa läpäiseväksi. Toisaalta se voisi yhtä hyvin tarkoittaa myös sitä, että pujotustyö on Vuorelmalla aina tarkoittanut nimenomaan kuultokudosta. Ensiksi mainittua pohdintaa tukee se, että esimerkiksi Kolsi-Mäkelän suunnittelemaa työtä nimeltä ”Noidankehä” on Aamulehden (29.11.1970) mukaan valmistettu sekä täkänänä, joka on läpinäkymätön ontelokudos, että kuultokudoksena, ja näissä molemmissa on lisäksi käytetty myös pujotustyötä. Tämä on kuitenkin ainoa aiheesta löytämäni maininta, ja siten myös ainoa työ, josta näin voidaan nyt saatavilla olevien lähteiden perusteella sanoa. Elimäkeläistä peltomaisemaa ja työntäyteistä sukupolvien uurastusta kuvaava pujotustyö ”Maa elää” on Elimäen säästöpankin hallituksen tilaustyö konttorin pankkisaliin. Maija-Liisa Forss-Heinosen teos julkistettiin 10.6.1980 pankin juhliessa 75-vuotispäiväänsä. Valmis työ oli kooltaan 125 x 288 cm ja sen kutoi Vuorelmalla Aino Käppi. Suomen käsityön museo, Helmi Vuorelma Oy:n piirustusarkisto (P0374/0979). Kuva: Maija Holma. 24 KUULTOKUDOS

Toista ajatusta taas voisi katsoa puolustavan se, että suurikokoisiakin pujotustöiksi nimettyjä tekstiilejä – kuten vaikkapa Maija-Liisa Forss-Heinosen vuonna 1980 Elimäen säästöpankkiin valmistama tilaustyö ”Maa elää” – on kudottu kuultokudokselle ominaisesti eripaksuisia rohdinpellavalankoja käyttäen (Kymen Sanomat 11.6.1980). Kolmannen tulkintamahdollisuuden tarjoaa Annikki Toikka-Karvonen, joka nimeää Kotiliesi-lehdessä (24/1970, s. 18-21) peittävyytensä perusteella erilaisiin kohteisiin sopivia Vuorelman kuultokudoksia. Toikka-Karvosen mukaan esimerkiksi Maija Kolsi-Mäkelän ”Kuvapinta” tai Maija-Liisa Forss-Heinosen ”Tuppurainen” sopivat ilmavina ja kevyinä ikkunaan, mutta tiheämmällä kuultokudoksella kuten esimerkiksi Marja Mannisen ”Pesä laaditaan” voi hyvin suojautua ulkopuolisten katseilta. Helmi Vuorelma Oy:ssä pujotustyö on siis mahdollisesti ollut yhtä kuin kuultokudos, mutta toisaalta pujotustyö on saattanut olla muutakin kuin kuultokudos. Pelkän arkistoaineiston tai lehtiartikkeleiden perusteella tätä ei mielestäni kuitenkaan pysty aivan varmaksi julistamaan suuntaan tai toiseen. Tämän vuoksi pidän myös varhaisimipien kotimaisten kuultokudosten ajoittamista 1940-luvulle ainakin jossain määrin kyseenalaisena: aikoinaan kuvakudoksiksi tai pujotustöiksi nimitettyjä tekstiilejä onkin todennäköisesti vasta myöhempinä vuosikymmeninä alettu jälkiviisaasti kutsua ajan henkeen sopivasti kuultokudoksiksi. 25 K U U LT O K U D O S

Kulyuhlytkot kasuuusodisoikosnen Parvekkeen oven verhoksi on sijoitettu Maija Kolsi- Mäkelän suunnittelema ”Lasikoru”-niminen kuultokudos. Suomen käsityön museo, Kotiteollisuuden keskusliiton kokoelma (K0240/3332). 26 K U U LT O K U D O S

Kuultokudos nousi käsityöntekijöiden ja sisustajien suuren suosioon 1960-luvun lopulla. Elsa Silpala (2015, s. 112) antaa tästä kunnian nimenomaan Helmi Vuorelma Oy:n Maija-Liisa Forss-Heinoselle sekä kotiteollisuuden neuvontaorganisaatioille ja kansalaisopistojen kutomapiireille. Silpala ei perustele syytä Forss-Heinosen nimeämiseen, mutta on kiistatonta, että hänen piirustuspöydältään lähti maailmalle runsaasti ajan henkeen sopivasti tyyliteltyjä kuultokudos/pujotustyömalleja. Esimerkiksi meillä on Suomen käsityön museon kokoelmissa häneltä peräti 89 erilaista mallia, eikä kokonaisuus edes sisällä kaikkia hänen suunnitelmiaan. Kutomapiirit puolestaan tarjosivat kaikille halukkaille tilaisuuden valmistaa itse juuri omaan kotiin sopivia tekstiilejä. Kuultokudokselle olikin sisustuksessa selkeästi tilausta, sillä ajan modernille arkkitehtuurille tyypilliset suurikokoiset ja runsaslukuiset ikkunat avasivat sisätilat luonnonvalolle, ja ikkunoiden ja parvekkeiden ovien edessä samanaikaisesti näkösuojaa antavat mutta kuitenkin sopivan kevyet ja valoa läpäisevät tekstiilit pääsivät hienosti oikeuksiinsa. Kuultokudoksen suosion kasvun ja edelleen muutamien vuosikymmenten jälkeen melko nopeasti tapahtuneen hiipumisen voi aistia esimerkiksi tarkastelemalla Kotiteollisuus-lehden mallitarjontaa vuosilta 1936 – 2021. Vuosien 1936-1975 mallien jäljille pääsee esimerkiksi lehden sisällysluetteloiden kautta (Varastokirjasto, Kontentti). Vuodesta 1975 eteenpäin mallit löytyivät lehtiä selaamalla. Ensimmäiset kuultokudosmallit julkaistiin Kotiteollisuus-lehdessä vuonna 1967. Mallit ja niiden ohjeet olivat joko suoraan lehden sivuilta kopioitavina tai maksua vastaan tilattavissa. Suunnittelijoiden joukossa olivat jo täkänöiden parissa rutinoituneet Maija Kolsi-Mäkelä ja Eva-Irmeli Oksanen, mutta varsin merkittävä osa lehden malleista oli peräisin käsityöalan oppilaitoksista, joiden opiskelijat olivat itse myös toteuttaneet lehdessä esitellyt mallikappaleet. Panoksensa kuultokudosmalleihin antoivat Hollolan naiskotiteollisuuskoulu, Åbo hemslöjdslärarinneinstitut, Helsingin käsityönopettajaopiston kutomakurssi sekä Loimaan-, Vihdin-, Kajaanin- ja Lempäälän kotiteollisuuskoulut. Kotiteollisuus-lehdessä esiintyneisiin kuultokudosmalleihin ja kyseiseen tekstiiliin liittyviin mainintoihin tutustuminen osoittaa, että 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun pienimuotoisen kuultokudosbuumin jälkeen suosio hiipui melko nopeasti. Koko 1980-luvun ajan lehdessä julkaistiin vuosittain 27 K U U LT O K U D O S

enimmillään vain 3 mallia, ja 1990-luvulla tekniikkaa tehtiin tunnetuksi vain yhden mallin verran, vaikka Taito-lehdessä (3/1995, s. 28) julistettiinkin kuultokudosten olevan jälleen muotia. Uusi vuosituhat ei toistaiseksi ole tuonut muutosta tilanteeseen, sillä Taito-lehdessä on viimeisten parinkymmenen vuoden aikana käsitelty aihetta vain muutaman kerran. Kotiteollisuus- ja Taito-lehtien tarjoamaa kuvaa kuultokudoksen lyhyestä suosion ajasta vahvistaa myös Helmi Vuorelma Oy:n mallien suunnitteluvuosien hajonta: Suomen käsityön museon kokoelmissa olevista, luetteloiduista ja päivätyistä kuultokudosmalleista, niin luonnoksista kuin työpiirustuksista, merkittävä osa on suunniteltu aikavälillä 1969-1972. Huippuvuodelta 1970 on museoon tallennettu peräti 31 eri mallia. Vaikkakaan museon kokoelmat eivät todennäköisesti sisällä kaikkia Vuorelman kuultokudosmalleja, kaikkien mallien ajoitukset ole selvillä eikä kaikkia malleja ole vielä edes viety tietokantaan tutkittavaksi ja tilastoon poimittavaksi, saa nyt olemassa olevaa kokonaisuuttakin tarkastelemalla kuvan vallinneesta tilanteesta: malleja suunniteltiin melko tasaisesti koko 1970-luvun ajan, mutta seuraavan vuosikymmenen myötä mallien määrä väheni radikaalisti. Kuultokudosmallien esiintyminen Kotiteollisuus- ja Taito-lehdissä 1967- syyskuu 2021. 28 K U U LT O K U D O S

Miksi sitten kuultokudoksen aika jäi vain parinkymmenen vuoden mittaiseksi, eikä tekstiili enää 1980-luvulla sopinut trendikkääseen suomalaiseen kotiin? Sisustusarkkitehti Kaisa Blomstedt vierittää Ylen Elävän arkiston ohjelmassa ”Koti ja sisustus 1980- ja 1990-luvulla” (Sommar 2009/2018) syyn sisustuksen muutoksesta nousukasmaiseen suhtautumiseen rahaan, jonka myötä koteihin hankittiin kiireesti ja helposti tavaraa miettimättä sen sisältöä. Näin esimerkiksi Ruotsinlaivoilta ja etelänmatkoilta saadut vaikutteet runsaista pastellivärisistä verhoasetelmista ja seinille sijoitetuista eksoottisista viuhkoista valloittivat kodit, eikä kuultokudoksen tapaiselle pelkistetylle tekstiilille useinkaan enää ollut sijaa ainakaan kaupunkikotien kokonaisuudessa. Vaikka ”rahalla saa” -mentaliteetti oletettavasti vähensi itsetekemisen tarvetta merkittävästi, ei kuultokudos aivan täysin kadonnut käsityön kartalta vielä 1980-luvulla. Jos kaupungeissa ei kuultokudoksia enää suosittukaan, valmistettiin niitä maaseudulla yhä sekä itselle että lahjaksi. Esimerkiksi Keski-Suomen käsityöneuvonta-asemilla kankaita varten luotujen loimien metrimäärät todistavat, että vuonna 1987 Joutsassa, Jyväskylässä, Keuruulla, Konnevedellä, Saarijärvellä ja Viitasaarella kuultokudoksia vielä valmistettiin, vaikka tekniikka olikin jo selvästi hävinnyt suosiossa helpommin valmistettaville tekstiileille matolle ja poppanalle (Taito Keski-Suomen arkisto). 29 K U U LT O K U D O S

Helmi Vuorelma Oy:ssä suunniteltujen kuultokudosmallien määrän muutos vuosittain mallien ajoitukseen perustuen. Lähteenä käytetty Suomen käsityön museossa luetteloituina olevat malleja. Vuonna 1987 kuultokudos oli Keski-Suomen neuvonta-asemilla jo hävinnyt suosiossa esimerkiksi poppanalle ja matolle, kuten kudottujen kankaiden metrimäärät kertovat. 30 K U U LT O K U D O S

mKsuaululuintltnjoiakttnueidliidojaset-n Kuultokudosten mallit noudattivat 1960-80-lukujen ajan henkeä, ja vaikka esittäviäkin kuvia valmistettiin, olivat mallit pääsääntöisesti pelkistettyjä, geometrisistä muodoista koostuvia sommitelmia, joiden ”sanoma” paljastuu usein vasta, jos tietää minkä nimen suunnittelija on työlleen antanut. Malleja töihin oli saatavissa käsityölehtien lisäksi esimerkiksi juuri Heli Vuorelma Oy:ltä, mutta hyvin usein kutojat ja käsityökeskusten ja kansalais­ opistojen kutomapiirien neuvojat myös piirsivät käyttämänsä tai asiakkaille tarjotut mallit itse, kuten Taitoliiton palveluksesta jo eläköityneet ohjaajat, Marjaleena Myntti, Hannele Heikkinen, Kaija Uola, Birgitta Sassi ja Virve Pajunen kertoivat aiheesta 11.5.2021 museon järjestämässä etätapaamisessa. Helmi Vuorelma Oy:ssä oli kuultokudoksen suurimman suosion aikaan kolme suunnittelijaa, Maija Kolsi-Mäkelä, Maija-Liisa Forss-Heinonen ja Marja Manninen. Heidän työnsä olivat esillä muun muassa vuonna 1970 Finnish Design Centerissä olleessa näyttelyssä, mikä sai osakseen Vaasa-lehden toimittajalta Erkki Vuorelalta ylistävän arvion. Siinä hän toteaa Vuorelman kuultokudosten näyttelyn olevan kankaitten korkeatasoisuuden ja sommittelun puolesta yhtä ainoata kutomataiteen juhlaa. Taiteilijoiden työskentelyä hän pitää ei yksinomaan merkittävänä vaan myös suuntaa antavana. (Vuorela 1970.) Vuorelman suunnittelijoiden ohella kuultokudosten saralla ansioituivat myös Mikkelissä vaikuttanut Eva-Irmeli Oksanen, ja Pohjanmaalla kuultokudoksen uudistajaksi tituleerattu Ellen Alakanto. 31 K U U LT O K U D O S

↑ Maija-Liisa Forss-Heinosen ohuelle paperille tehty vaikea‑ tulkintainen luonnos kuultokudoksesta ”Pieni leipuri” (P0374/0907). Suomen käsityön museon piirustusarkisto, Helmi Vuorelma Oy:n kokoelma. Kuva: Maija Holma. ← Räisälän kansanopistossa opettajana työskennelleen Sirkka Muurelan suunnittelema ja valmistama ”Mosaiikkiympyrä” (E1443/002) vuodelta 1969. Suomen käsityön museon esinekokoelma, Kuva: Hannu-Pekka Auraneva 32 K U U LT O K U D O S

Maija Kolsi-Mäkelä (1911 - 1982) Maija Kolsi-Mäkelä. Suomen käsityön museo, Helmi Vuorelma Oy:n valokuvakokoelma (K1574). 33 K U U LT O K U D O S

Maija Kolsi-Mäkelä työskenteli Helmi Vuorelma Oy:ssä taiteilijana ja kutomon johtajana vuodesta 1935 vuoteen 1976. Ensimmäiset suunnittelemansa kuultokudokset valmistuivat Kolsi-Mäkelän omien sanojen mukaan jo 1940-luvulla (A0374, s. 15-16). Valkaisemattomalle ohuelle pellavapohjalle pujotelluissa kuvakudoksissa kuviot olivat melko naturalistisia ja esittäviä, ja aiheet oli myös helppo tunnistaa malleille annetuista nimistä: Kukkais‑tyttö, Morsian, Sinikellot, Juhannusköynnös, Kesä, Kesäheinä, Vuokkoja (A0374, Koti- ja ulkokutojat, kirja nro 8, s. 37). Kolsi-Mäkelä ei hylännyt luontoaiheitaan myöhemminkään, vaan haki usein inspiraatiota kasveista, puista, eläimistä ja ihmisistä. Vaasa-lehdessä (1970 - Kuultokudosnäyttely oli kutomataiteen juhlaa) toimittaja Erkki Vuorela arvioi Kolsi-Mäkelän töitä kertoen: ”Maija Kolsi-Mäkelän kuulto‑kudoksille on leimaa-antavana piirteenä värien ja kuvioiden voimakkuus. Kolsi-Mäkelä on sommittelussaan persoonallinen ja luo kuvioita omaperäisesti, voimakkaasti rajaten ja kuvaa syventäen. Niissä on kuultokudoksille ominaista ilmavuutta, joka antaa mahdollisuuden erilaisten sommitelmien erikoislaadun selkiytymiseen ja vaikuttavaan muotoon.” (lehtileike, A0374.) Etelä-Suomen Sanomissa (96/1970) nimimerkki M.S puolestaan arvioi samaa näyttelyä sanoen, että: ”Kolsi-Mäkelän kudoksista kuvallisesti parhaat ovat melko raskaita sommitelmia, pelkistettyjä aiheita ja abstraktioita.” Vaikuttavimpana työnä arvioija pitää Kolsi-Mäkelän töistä kuultokudosta nimeltä Oy Julkisivu Ab. Kansanlehti (30.11.1967 Kuultokudosten ja damastien taidetta Kolsi-Mäkelän näyttelyssä) puolestaan arvio Tampereella Nykytaiteen museon näyttelyssä olleita kuultokudoksia mielenkiintoisimmiksi kuin täkänöitä. Arviossa nostettiin onnistuneimpina esiin ruskeaa, mustaa ja kultaa yhdistävät työt ”Kultaportti” ja ”Tähtisade”. (LA/D1967/0009.) 34 K U U LT O K U D O S

Maija Kolsi-Mäkelän aiheeltaan helposti tunnistettava kuulto­ kudosluonnos ”Ananas” (P0374/0419) vuodelta 1972. Suomen käsityön museon piirustusarkisto, Helmi Vuorelma Oy:n kokoelma. 35 K U U LT O K U D O S

Metallinkiiltoinen kuultokudostekstiili ”Kultaportti”. Suomen käsityön museo, Helmi Vuorelman Oy:n valokuvakokoelma (K1574). 36 K U U LT O K U D O S

Maija Kolsi-Mäkelän kuultokudosluonnos ”Tähtisade” P0374/0559 vuodelta 1967. Suomen käsityön museon piirustusarkisto, Helmi Vuorelma Oy:n kokoelma. 37 K U U LT O K U D O S

Maija-Liisa Forss-Heinonen (1929–2015) Maija-Liisa Forss-Heinonen työskenteli Helmi Vuorelma Oy:ssä suunnittelijana vuodesta 1951 vuoteen 1987. Hänen kuultokudos‑ suunnitelmansa sisältävät sekä vaikeammin tulkittavia tyyliteltyjä, geometrisiä kuvioita että kasveja ja maisemia kuvaavia töitä. Tuotannon kukka-aiheita edustavat muun muassa nimekkeet Krysanteemi, Metsätähti, Ulpu ja Lootus, jotka eivät kuitenkaan välttämättä juuri muistuta edustamaansa kasvia ollen usein suorastaan abstrakteja. Maija-Liisa Forss-Heinonen tutustumassa Suomen käsityön museossa 1.10. – 5.12.2009 olleeseen näyttelyyn ”Vuorelma 100 – arjessa ja juhlassa”. Kuva Seija Hahl. 38 K U U LT O K U D O S

Jo aiemmin mainittu toimittaja Erkki Vuorela kuvaa Forss-Heinosen tyyliä Vaasa-lehdessä (1970 – Kuultokudosnäyttely oli kutomataiteen juhlaa) seuraavasti: ”Maija-Liisa Forss-Heinonen on luovana taiteilijana lyyrillisempi, hieno­ varaisempikin, kenties. Hänen materiaalinsa saattaa olla paksumpaa ja lujuudessaan vaikuttavampaa kuin Mäkelän, niissä on kuitenkin tietynlaista, lähes akvarellinomaista keveyttä väreissä. Aavistus hennonvihreitä, ajoin violetteja sävyjä, joiden hienostunut kauneus ei voi olla vaikuttamassa. Kankaitten yleisvaikutelma on ilmava ja kevyt. Esim. oviverhossa - `Tuppurainen´ tämä materiaalin ja sidoksen yhteisvaikutelma pysyttelee koko ajan kevyenä, läpikuultavan hennohkona, mutta siitä huolimatta lujana.” (lehtileike, Suomen käsityön museo, Helmi Vuorelma Oy:n arkistokokoelma A0374.) Maija-Liisa Forss-Heinosen tuotannossa esiintyi myös kaupunki- ja luonnonmaisemia. ”Pihapiiri” (P0374/0875) vuodelta 1977. Suomen käsityön museon piirustusarkisto, Helmi Vuorelma Oy:n kokoelma. Kuva: Maija Holma. 39 K U U LT O K U D O S

Lahti ja ympäristö -lehdessä (lehtileike, Suomen käsityön museo, A0374) Vuorelman näyttelytiloissa vuonna 1984 esillä olleita Maija-Liisa Forss- Heinosen töitä kuvailtiin maan- ja luonnonläheisiksi tekstiileiksi, joissa samat aiheet voivat toistua eri muodoissaan tai erivärisinä, oman aikakautensa sävyissä. Forss-Heinonen kertoo lehtiartikkelissa olevansa kiinnostunut määrätyistä aiheista, jotka ovat hänelle läheisiä ja joihin hän palaa aina uudelleen. Esimerkkinä tällaisesta aiheesta hän mainitsee pellon. Toimittaja puolestaan nostaa esiin näytteillä olleista töistä kuultokudoksen ”Saaristomerellä”. Luonnos kuultokudokseen ”Saaristomerellä” (P0374/1052) vuodelta 1983. Suomen käsityön museon piirustusarkisto, Helmi Vuorelma Oy:n kokoelma. Kuva: Maija Holma. 40 K U U LT O K U D O S

Maija-Liisa Forss-Heinosen 41 omaperäisiä kukkia vuodelta 1970 olevassa kuultokudos­ K U U LT O K U D O S luonnoksessa nimeltä ”Niittykukka” (P0374/0905). Suomen käsityön museon piirustusarkisto, Helmi Vuorelma Oy:n kokoelma. Kuva: Maija Holma.

Marja Manninen (1938 - ) Marja Manninen. Suomen käsityön museo, Helmi Vuorelma Oy:n valokuvakokoelma (K1574). 42 K U U LT O K U D O S

Marja Manninen työskenteli suunnittelijana Helmi Vuorelma Oy:ssä kymmenisen vuoden ajan 1960-luvun puolivälistä lähtien. Kirkollisten tekstiilien lisäksi hän suunnitteli myös useita näyttelyissä esiteltyjä kuultokudoksia (Manninen 2021.) Toimittaja Erkki Vuorela kirjoittaa vuonna 1970 Vaasa-lehdessä Finnish Design Centerissä olleista Marja Mannisen töistä seuraavasti: ”Marja Manninen eroaa kollegoistaan selvästi hyvin persoonallisilla väri‑ sommitelmillaan. Niissä on materiaalin käyttö oivallettu nimenomaisesti väririnnastelujen ja niiden erilaisten sävyjen keskinäisessä vaikutelmissa. Näin syntyy kuultokudoksia, jotka muistuttavat lasia. Tästä on hyvänä esimerkkinä kuultokudos `Lentoonlähtö´.” (Vuorela, 1970 – Kuultokudosnäyttely oli kutomataiteen juhlaa) Etelä-Suomen Sanomissa (96/1970) nimimerkki M.S puolestaan kirjoittaa samaan näyttelyyn viitaten, että ”Marja Mannisen työt ovat kolmikosta romantisoivimpia, parhaimmillaan pehmeästi hienostuneita, kuten kudoksessa Yöttömiä öitä.” Näyttelyn työt asetetiin seuraavaksi näytteille Lahdessa 4. – 13.4.1970. Sanomalehti Lahtelainen (10/1970) tiesi artikkelissa ”Kuultokudoksia” kertoa, että kaikki Helsingin näyttelyn kuultokudokset oli myyty Ruotsiin ja ”Marja Mannisen kaunis työ ”Kruunu” Japaniin, jonne se tyyliltään varmasti sopiikin”. 43 K U U LT O K U D O S

Japanilaiseen kauneudenkäsitykseen Lahtelainen-lehden (10/1970) toimittajan mukaan hyvin sopiva kuultokudos Kruunu. Suomen käsityön museo, Helmi Vuorelma Oy:n valokuvakokoelma (K1574). 44 K U U LT O K U D O S

Marja Mannisen luonnos kuultokudokseen ”Hopeapallo” vuodelta 1973. Suomen käsityön museo, Helmi Vuorelma Oy:n piirustusarkisto (P1582/0078). Kuva: Maija Holma. 45 K U U LT O K U D O S

Eva-Irmeli Oksanen (1930 – 2020) Eva-Irmeli Oksanen teki työuransa kotikaupungissaan Mikkelissä käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa 1956 – 1991, jossa hän työskenteli aluksi opettajana, sitten 25 vuotta johtajana ja viimeiset 10 vuotta rehtorina. Oksasen laaja tuotanto sisältää monien muiden tekstiilien ohella 129 kuulto-. kudosmallia, joista kaikista on yhdestä kolmeen erilaisia värivariaatiota. Näin hänen kuultokudossuunnitelmiensa kokonaismäärä nousee useisiin satoihin. (Suomen käsityön museo, Etelä-Savon ammattiopiston kokoelma A1481) Oksanen suunnitteli tekstiilimalleja vapaa-aikanaan, ja niitä toteutettiin oppilaitoksessa sekä vuokrattiin suoraan asiakkaille. Malleja julkaistiin myös esimerkiksi Kotiteollisuus-lehdessä 1960-1970-luvun vaihteessa, ja vielä nykyäänkin Oksasen kuultokudosmalleja on lainattavissa monissa kirjastoissa. 46 Oseaani, pellavainen merenkukka, K U U LT O K U D O S jonka keskiosa on toteutettu pitsipoiminnalla. Suomen käsityön museo, Etelä-Savon ammattiopiston kokoelma (A1481). Kuva: Sirpa Intke.

Oksanen luovutti suunnitelmansa Mikkelin käsi- ja taideteollisuusoppi‑ laitokselle lainattavaksi tai vuokrattavaksi mutta ei myytäväksi jäädessään eläkkeelle vuonna 1991. Etelä-Savon ammattiopisto lahjoitti arkistoaineiston sekä suuren osan tekstiilitöistä Suomen käsityön museoon vuonna 2011. Museoituun aineistoon kuuluvassa, suunnitelmia listaavassa liitteessä (A1481) Oksanen kirjoittaa, että hän ei ole kaivannut malleistaan rahallista korvausta, vaan hänelle riitti se, että hän näki työnsä valmiina ja voi todeta, miten lopputulos vastasi hänen mielikuvaansa. Suomen käsityön museon kokoelmissa on luetteloituna Oksasen nimettyjä suunnitelmia 23 piirustusta, 4 kuvaa ja 18 tekstiiliä/esinettä. Arkistossa on käsittelemättömänä lisäksi suuri määrä eksoottisesti nimettyjä työpiirustuksia Oksasen 1970-luvun puolivälissä suunnittelemista Kreikka- ja Jugoslavia-sarjoista. Eva-Irmeli Oksasen suunnitelma kookkaaksi kuultokudokseksi nimeltä Cyprinus. Suomen käsityön museon piirustusarkisto. Suomen käsityön museo, Etelä-Savon ammattiopiston kokoelma (A1481) 47 K U U LT O K U D O S

Aurinkopuu (E2288/018) Oksanen on Sargasso (E2288/008) ”Sargasso­ itse kuvaillut Aurinkopuun aihetta meren aallot keinuttavat leviä, seuraavasti: ”Puu kaipasi aurinkoa: koska se oli aina pilven takana, puu synnytti joiden väri vaihtelee auringonlaskun oman auringon latvaansa ja niin siitä tuli aikaan. Materiaali paksua rohdinta, Aurinkopuu. Se on etelän ikivihreä puu, jonka kukassa loistaa aurinko.” Suomen karstavillaa ja bouclelankaa.” käsityön museon esinekokoelma. Suomen käsityön museon esine- Kuva: Hannu-Pekka Auraneva. kokoelma. Kuva: Hannu-Pekka Auraneva. 48 K U U LT O K U D O S

Ellen Alakanto (1918 – 1971) Ellen Maria Alakanto (1918-1971) vieressään kuvakudos ”Lintuhäkki”, joka oli valmistunut vuonna 1966. Kuva: Seinäjoen museoiden valokuva-arkisto. Ellen Alakannon kokoelma (TV954:25). 49 K U U LT O K U D O S

Eteläpohjalainen tekstiilitaiteilija Ellen Maria Alakanto on mainittu kuultokudoksen uudistajana, ja sitä hän olikin ottaessaan rohkeasti käyttöön materiaaliksi vakiintuneen pellavan lisäksi myös lähes aineettoman vaikutelman aikaansaavaa metallilankaa ja toisaalta myös paksuja, rouheita materiaaleja kuten sisalnarua ja muovia. Hän käytti töissään myös kolmiulotteisuutta luovaa helmipoimintaa, nukitusta ja makrameeta. (Ala-Varvi 2013, s. 52) Myös matonkuteet päätyivät Alakannon kuultokudoksiin, ja näin tekstiili olikin jo muuntunut tutusta kuultokudoksesta sekatekniikalla valmistetuksi kudotuksi kuvaksi, kuten hän itse työtään kutsui (Vaasa 12.6.1971). Ellen Alakanto valmistui kotiteollisuusopettajaksi Fredrika Wetterhoffin koti­ teollisuusopettajaopistosta vuonna 1941. Sota-aikana hän työskenteli käsit­yön opettajana Räisälän kansanopistossa, Laatokan-Karjalan maanviljelysseurassa ja Kajaanin kotiteollisuusyhdistyksessä. Sodan jälkeen hän oli jonkin aikaa töissä myös Kauhajoen kotitalousoppilaitoksessa. Samaan aikaan hän perusti Kauhajoelle kotikutomon. Hän jatkoi alan opintoja Ateneumissa Taideteollisuusopiston tekstiilitaiteen osaston kudontalinjalla 1951-1954. Opiskeluaikanaan hän ansioitui sijoittuen esimerkiksi verhokankaiden, huonekalukankaiden ja sängynpeitteiden suunnittelukilpailuissa I, II ja III sijalle vuosien 1951 ja 1952 aikana. Kilpailujen ja yleisen ahkeruuden palkaksi hän sai stipendimatkan Italiaan vuonna 1954. Kauhajoelle palattuaan ja edelleen muutettuaan Seinäjoelle 1957 hän valmisti pääasiassa tilaustöitä. Hänet opittiin tuntemaan erityisesti kirkkotekstiileistä, mutta hän suunnitteli myös ryijyjä, täkänöitä ja parkkumeja sekä myöhemmin kuulto- ja kuvakudoksia. (Ala-Varvi 2013, ss. 26-47.) Ellen Alakannon päätyminen kuultokudosten pariin oli Vaasa-lehdessä (12.6.1971) taiteilijaa muistelevan In memoriam- artikkelin mukaan eräänlainen vahinko, johon johdatti paikkakunnalla sijainneen tilan emännän tarve saada lasiovi peitetyksi ja asian hoidettavakseen ottaneen eläinlääkärin tietoisuus tarpeen täyttämään pystyvästä tekijästä Alakannosta. Tämän jälkeen kuultokudoksia syntyi myös omista taiteellisista intresseistä näyttelyissä esiteltäväksi. Vuodesta 1966 lähtien kudoksissa aluksi käytetyt pellava ja kuparinvärinen metallilanka alkoivat antaa tilaa kokeilevuudelle ja mehevimmille materiaaleille. (Ala-Varvi 2013, s. 52) 50 K U U LT O K U D O S

Ellen Alakannon kuultokudos ”Kärpänen” 1969 (TE2499). Työn leveys 70 cm, korkeus 92 cm. Materiaalina pellava ja ohut metallilanka. Kuvion keskiosassa työtä mehevöittävää nukitusta. Seinäjoen museoiden valokuva-arkisto, Ellen Alakannon kokoelma. Kuva: Eeva Korvola 51 K U U LT O K U D O S

Lähikuva Alakannon kuultokudoksesta ”Kärpänen” (TE2499). Ohuena kuteena käytetty metallilanka tekee työstä erityisen ilmavan ja aineettoman oloisen. Kuvat: Seinäjoen museoiden valokuva-arkisto, Ellen Alakannon kokoelma. Kuvaaja Eeva Korvola. 52 K U U LT O K U D O S

Lähteet Ala-Varvi, Maaria 2013. Taiteilijakuva Ellen Alakannosta. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto, Käyttäytymistieteellinen tiedekunta, Opettajankoulutuslaitos, Käsityönopettajan koulutus. Käsityötiede. Silpala, Elsa 1992. Kuvia kutomalla. Pujotuksen ja poiminnan moninaiset keinot. VAPK-Kustannus, Helsinki. Silpala, Elsa 2015. Tekstiilit kodin kaunistaa. Kantahämäläisiä sisustustekstiilejä Wetterhoffin tekstiilikokoelmista. Hämeen ammattikorkeakoulu, Hämeenlinna. Toivonen, Marjatta & Lojander, Ulla 1981. Kankaankudonta. Otava, Helsinki. Lehtileikkeet Asikainen, Pirkko. 1965. Revinnäinen, vanha kansanomainen työtapa. Omin käsin 1/1965, s. 4-8. Elimäen Säästöpankki vietti 75-vuotispäivää. Kymen Sanomat 11.6.1980. Kuultokudoksia. Lahtelainen 10/1970. Kuultokudosten ja damastien taidetta Kolsi-Mäkelän näyttelyssä. Kansanlehti 30.11.1967. Lahti, Eila 1971. Ellen Alakanto in memoriam. Vaasa 12.6.1971, Viikkolukemisto. Maija Kolsi-Mäkelän näyttely Tampereella. Aamulehti 29.11.1970. Maija-Liisa Forss-Heinosen tekstiilinäyttely. Lahti ja ympäristö, vuosikerta 18, 1984. Suomen käsityön museon lehtileikekokoelma LA/D1984/0006 M.S. Kuultokudoksia 1970. Etelä-Suomen Sanomat, Nro 96, 1970. Pellava, Maija Kolsi-Mäkelän raaka-aine. Omin käsin 3/1963, s. 11. 53 K U U LT O K U D O S

Pakettipuoti. Kotiteollisuus 2/1977, s. 23 Poimintoja ja pujotuksia. Taito 3/1995, s. 28. Se liikkuu sittenkin. 1943. Omin käsin 4/1943 s. 3. Toikka-Karvonen, Annikki. Missä on kuultokudoksen paikka. Kotiliesi 24/1970, s. 18-21. Vuorela, Erkki. 1970. Kuultokudosnäyttely oli kutomataiteen juhlaa. Vaasa. Verkkolähteet Anttila, Eila 2009. Wetterhoffin värikkäät vuodet, Toinen osa: Wetterhoffilaisen tuotesuunnittelun vaiheita 1970-luvulta 2000-luvulle. [verkkoaineisto]. [viitattu 20210929] Saatavissa: https://www.wetterhoff.fi/img/file.php?id=1041 Sommar, Heidi 2009/2018. Koti ja sisustus 1980- ja 1990-luvulla. Ylen Elävä arkisto -verkkopalvelu. [verkkoaineisto]. [viitattu 2021-10-01] Saatavissa: https://yle.fi/aihe/ artikkeli/2009/11/30/koti-ja-sisustus-1980-ja-1990-luvulla Sommerin Simonnæs, Anne. Frida Hansen: A leading star in European textile art. Norjan kansallismuseo [verkkoaineisto]. [viitattu 2021-09-15] Saatavissa: https://www.nasjonalmuseet.no/en/ stories/explore-the-collection/frida-hansen/ [viitattu 20210830] Linder, Mats. 2021. Frida Hansen. Store Norske Leksikon. [verkkoaineisto] [viitattu 2021-09-15] Saatavissa: https://snl.no/Frida_Hansen Frida Hansen 1914: Sommernatsdrøm. Norjan kansallismuseo. [verkkoaineisto] [viitattu 2021-09-15] Saatavissa: https://www.nasjonalmuseet.no/en/collection/object/OK-1973-0063 Kotiteollisuuslehdet 1936-1975. Varastokirjasto Kontentti. [verkkoaineisto]. [viitattu 2021-08-23] Saatavissa: http://kontentti.varastokirjasto.fi/digiphpt/zrnkotiteollisuus.php 54 K U U LT O K U D O S

Painamattomat lähteet Forss-Heinonen, Maija-Liisa 1986. Ditte Stürmer-Hiltusen haastateltavana Maija-Liisa Forss-Heinonen ja Toini Juusela 8.8. 1986. Suomen käsityön museon arkistokokoelma A0364. Kaarlenkaski, Hillevi 2021. Henkilökohtainen tiedonanto Wetterhoff-säätiön toiminnanjohtajalta Hillevi Kaarlenkaskelta puhelussa 15.6.2021. Keski-Suomen käsityöneuvonta-asemilla (Joutsa, Jyväskylä, Keuruu, Konnevesi, Saarijärvi ja Viitasaari) kudotut kankaat 1987. Taito Keski-Suomen arkisto. Kolsi-Mäkelä, Maija. Omakätistä henkilöhistoriaa. Suomen käsityön museon arkisto A0374, s. 15-22. Kotikutojat 1956-1958. Suomen käsityön museo, Helmi Vuorelma Oy:n arkistokokoelma A0374, kirja nro 18, s. 193 Koti- ja ulkokutojat 1945-1947. Suomen käsityön museo, Helmi Vuorelma Oy:n arkistokokoelma A0374, kirja nro 8, s. 37 Manninen, Marja 2021. Henkilökohtainen tiedonanto 17.9.2021. Puhelinhaastattelu. Mikkola, Virpi. 2006. Wetterhoffin museoaineistoon liittyvä haastattelu 15.8.2016. Litteraatio. Suomen käsityön museon arkisto. Myntti, Marjaleena et. al. Henkilökohtainen tiedonanto 11.5.2021. Team-alustalla järjestetty etätapaaminen. Ulkokutojat 1968-1972. Suomen käsityön museo, Helmi Vuorelma Oy:n arkistokokoelma A0374, kirja nro 28, s. 104 Vuorelman näyttelytöiden kooste. Suomen käsityön museon arkisto, Helmi Vuorelma Oy -kokoelma A0374. 55 K U U LT O K U D O S

Kuvat s. 5. Kuultokirjontatyö ”Ruususen linna”, mallin suunnittelija Anja Wirtanen. Kuva: Wetterhoff-säätiö. s. 12. Luontomaisemaa edustava ”Teema II” (P0374/1056) vuodelta 1977. Suomen käsityön museon piirustusarkisto, Helmi Vuorelma Oy:n kokoelma. Kuva: Maija Holma. s. 16. Lähikuva Frida Hansenin 1897 patentoidusta kudontatavasta teoksessa ”Sommernatsdrøm”. Kuva: Norjan kansallismuseo. [Verkkoaineisto]. Saatavissa: https://www.nasjonalmuseet.no/en/ collection/object/OK-1973-0063 s. 23. Marja Mannisen kuultokudos ”Lentoonlähtö”. Suomen käsityön museo, Helmi Vuorelma Oy:n valokuvakokoelma (K1574). s. 43. Marja Mannisen luonnos kuultokudokseen ”Apilamaa” (1969). Apilamaata valmistettiin useissa värityksissä, esimerkiksi sinisen, vaaleanpunaisen, valkoisen ja ruskean sävyisenä. Suomen käsityön museon piirustusarkisto (P1582/0075). Kuva: Maija Holma. 56 K U U LT O K U D O S

57 K U U LT O K U D O S